Tässä on kuvakavalkadi seinällämme Elämämme Koirista. Lähdetään liikkeelle tuosta alaosan pentukuvasta, siinä on "edellisestä elämästäni" mukanani tuomani lapinkoira Ruska. Ruska oli enimmäkseen ulkokoira, se ei oikein koskaan oppinut sisäsiistiksi eikä muutenkaan viihtynyt sisällä. Luonteeltaan se oli kiltti ja ystävällinen. Se lopetettiin sittemmin kun se melko iäkkäänä sairastui kohtutulehdukseen.

Ruskan jälkeen oli pari koiratonta vuotta, perheessä oli allergiaa ja tyttärellä infektioastma, joten ajattelimme ettei meille koiraa enää tule. Sittemmin kuulimme, että snautseri on melko allergiaystävällinen rotu, ja niin meille tuli 7-viikkoisena pentuna pippuri-suola kääpiösnautseri Siru. Mitään allergiaoireita ei kenellekään tullut, ja Siru oli koira jollaista harvoin sattuu kohdalle. Se totteli puolesta sanasta, eikä olisi ikinä kuvitellutkaan karkaavansa mihinkään. Se reissasi kanssamme asuntovaunureissuilla pikkupennusta lähtien ja siitä tuli hyvin sosiaalinen ja "kaikkien kaveri". Sirulla oli vaikeita valeraskauksia, ja päädyimme steriloimaan sen. Siitä se ei koskaan toipunut, vaan sillä aktivoitui ilmeisesti synnynnäinen munuaiskeräsairaus. Edes Viikin eläinsairaalassa ei voitu tehdä Sirun hyväksi mitään, vaan se meni viikossa niin huonoon kuntoon että lääkäri suositteli kärsimysten lopettamista. Sirun poismeno oli meille koko perheelle raskas suru, ja se jätti jälkeensä ison tyhjän paikan sydämiimme. Sirun saimme pitää ainoastaan 4 vuotta, ja tuollainen sairaus sen ikäisellä koiralla on erittäin harvinainen.

Apulasta löytyi sitten 7-vuotias suursnautseri Bertta, joka etsi uutta kotia. Matkasimme tyttären kanssa Raaheen saakka hakemaan Berttaa meille. Se oli loistokoira, ja sopeutui meille hyvin. Ehdimme jo kiintyä siihen kovasti kun taas meitä (ja Bertan entistä omistajaa) kohtasi raskas isku. Ainoastaan 3 viikkoa meillä oltuaan Bertta sai vatsalaukunkiertymän, ja kuoli autoomme matkalla eläinlääkäriin.

Näiden kahden menetyksen jälkeen olimme aivan lamaantuneita, mutta päätimme, että jos vielä aiomme koiran ottaa niin se on otettava heti eikä jäätävä miettimään mitä kaikkea voi sattua. Eikä mennytkään kuin pari päivää niin meille muutti 11-viikkoinen Ronja-riiviö, musta käppänänpentu. Ja nyt sitten valkeni totuus meillekin siitä, mitä koiranpentu oikeasti tuo tullessaan. Ronjan hampailta ei välttynyt mikään, ei edes emännän silmälasit. Ronja on aina ollut oman tiensä kulkija, pysyy kyllä metsälenkeillä porukassa mutta mökillä sitä on välillä etsitty ja huudeltu oikein porukalla, kunnes sitten ilmestyy jostain lähipusikosta. Huuteluita se tottelee silloin kun sattuu huvittamaan. Pihaltakin se karkailee silloin kun lunta on tarpeeksi ja mahdollista hankikantoa niin että pääsee aidan yli. Ronja on iloinen ja ystävällinen vesseli,joka viihtyy sylissä ja rakastaa kaikkia.

Mutta pahempaa oli tulossa...Ronjan ollessa vuoden ikäinen bongasin taas apulasta odotettavissa olevan mustan snautseripentueen ja innostuin. Mustia snautsereita kun ei ole ihan joka oksalla ja niin varasimme syntymässä olevasta pentueesta nartun meille. Pinja tuli meille 7 viikon ikäisenä, ja jos Ronja oli ollut riiviö, oli Pinja sitten riiviöiden riiviö. Sisäsiistiä siitä ei meinannut tulla millään, vaan läjiä ja lätäköitä löytyi reilun vuoden ajan. Makuuhuoneen tapetit se silppusi, pari nahkasovaa tuli järsittyä, ja myös ovet saivat kyytiä sen terävissä kynsissä. Pihalle se kaivoi kuoppia ja hyppimisellään muistutti kengurua. Kärsivällisyyttä sillä ei ole ikinä ollut piiruakaan (ei ole vieläkään) vaan se on mulle-kaikki-heti-nyt -tyyppiä. Pinja on nyt 3 1/2- vuotias, ja hiljalleen sen päähän on alkanut tarttua hiukan oppeja. Edelleen se hyppii kuin kenguru ja raapii ovia. Järsimiset on onneksi jääneet pois (koputtaa puuta). Ruokaa se vaatii äänekkäästi, ei puhettakaan mistään istumisesta ja katsekontaktista. Keittiön pöydän se on raapinut säleille, katselee nimittäin mielellään sen päältä ohikulkijoita kun isäntäväki ei ole kotona. Riiviön luonteestaan huolimatta Pinja on kovasti läheisriippuvainen eikä mökilläkään tarvitse pelätä että se häipyisi mihinkään.Se palvoo omaa perhettään mutta on vieraita kohtaan varautunut, parhaimmillaankin välinpitämätön.

Veeran tulon myötä sitten Pinjakin kohtasi vahvempansa ja joutui hiukan alistumaan. Veerassa on jotain samaa kuin Sirussa, tottelevaisuus ja palava rakastaminen. Veeraa voi pitää irti samalla lailla kun Siruakin ilman että sille tulisi mieleenkään karata mihinkään. Se on porukan suvereeni johtaja, kun Veera ärähtää niin Pinjakin on hiljaa. Luulin tosiaan, että Sirun veroista koiraa ei satu kohdalle kuin kerran elämässä, mutta Veera kyllä yltää samalle tasolle. Ei tarvitse kuin istahtaa alas niin heti on iso pää sylissä pyytämässä rapsutusta, ja suuri kuono tökkäisee jos rapsutukset loppuvat kesken.

Noissa kuvissa näkyy vielä Rocky-poika, rotikan näköinen sekarotuinen leikattu uros, joka tuli meille eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Rocky oli kelpo koira sisätiloissa, mutta ulkona hiukan arvaamaton. Se kävi pari kertaa naapuriamme hihasta kiinni, ja yritti napata minua ja tytärtäkin, joten katsoimme parin viikon koeajan jälkeen parhaaksi palauttaa sen eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin. Rocky ehkä tuskastui, kun oli meillä Ronjan ollessa pentu ja Ronja tietysti rääkkäsi sitä koko ajan. Vanhasta herrasta ei oikein ollut leikkikaveriksi. Rocky meni myöhemmin ainoaksi koiraksi erääseen perheeseen ja pärjäsi siellä hyvin.

Aina meillä on koiria siis ollut, ja tulee kai aina olemaan. Koiraton elämä tuntuisi aika tyhjältä. Minä olen liikunnan suhteen patalaista ihminen, mutta kun tiedän että nuo kolme tarvitsevat lenkkeilyä joka päivä ja joka säällä niin tulee sitten itsekin lähdettyä ulos liikkumaan. Seuraakin niistä on, varsinkin nyt kun olen ollut pitkään kotona potemassa kättäni niin huomaan juttelevani niille koko ajan. Ihan hyvä silti päästä ensi viikolla töihin, varmaan kohta alkaisin itsekin haukkua vieraita .