Hiukan tässä olen mietiskellyt tätä elämän menoa, ja mihin liemeen sitä onkaan itsensä pistänyt. Nuorin lapseni pääsee ensi vuonna ripille, mutta miltä näyttävät päiväni: Minulta kerjätään huomiota varsin äänekkäästi vähän väliä. Yksi haluaa syliin, kaksi muuta viereen nukkumaan. Huolehdin ruoista ja ulkoiluista, hampaiden pesusta ja kynsien leikkuusta. Sairastuneet kiikutan lääkäriin ja huolehdin lääkitsemisestä. No, hoitoon näitä ei sentään tarvitse viedä työpäivän ajaksi.
Edellämainittujen lisäksi siivoan jälkia, harjaan, trimmaan ja trimmautan, madotan ja pidän kirjaa rokotuksista jotka tietysti pitää hoitaa ajallaan. Kasvatan, ohjaan ja komennan, usein heikoin tuloksin. Koti on täynnä kompromisseja ja ruoat piilotan visusti. Kun lähdemme viikonlopuksi mökille, farmariauton perä on täynnä koiria ja kassit ym. pitää mahduttaa epämukavasti penkeille. Matkoille lähtemisestä voin vaan haaveilla, tai ainakin pitää hyvissä ajoin järjestää kotimiehet paikalle, jos haluamme olla kaikki yötä poissa. Päivän reissujakin pitää suunnitella niin, että joku pissittää koirat poissaollessamme. Kuukausittain kuluu pitkä penni koirien ruokiin ja ylläpitoon. Hullun touhua?!?
No ehkei sittenkään. Kotiin tullessani kiljutaan riemusta. En ole ikinä yksin enkä pelkää kotona tai mökillä, vielä vähemmän ulkona liikkuessani risupartalauman kanssa. Saan liikuntaa ja raitista ilmaa joka päivä, satoi tai paistoi. Minua rakastetaan ehdoitta ja arvostelematta, maata jalkojeni alla palvotaan. Saan anteeksi kaikki laiminlyöntini, ja toruistani ei kanneta kaunaa kolmea sekuntia kauempaa. Viereeni käperrytään, jalkojeni juureen tullaan nukkumaan kun istun nojatuolissa, saan helliä nuolaisuja. Taidan olla maailman napa, ainakin eräille koirakansalaisille.
Maailman suurin sylikoira.
Kommentit